Avautuminen

Ruoka ei maistu enää samalla tavoin kuin ennen. Aiemmin se oli hyvää ajanvietettä ja suruissa lohtua ja turvaa tuova asia. Nyt voisin elää ilman sitä kokonaan. Miksi ihmeessä en koskaan osaa suhtautua ruokaan kuten normaalit ihmiset. Se vähä ruoka mitä sisuksiini tungen on silti vielä vähähiilihydraattista, mutta muuten tästä touhusta alkaa olla karppaus kaukana.

Lapsena olin aina pullea, koska kaikki makea maistui hyvin ja sillä oli hyvä turruttaa vanhempien avioeron aiheuttamaa surua. Jouduin vaihtamaan koulua ala-asteella eron vuoksi ja se sitten aiheutti sen, että lihoin ihan tolkuttomiin mittoihin. Tietenkin minua kiusattiin, koska olin niin isokokoinen, mutta suurimman häpäisyni uudessa koulussa hoiti opettajani, koulun rehtori. Yhä edelleen muistan miten yhdellä matematiikan tunnilla hän päätti, että nyt lasketaan meidän luokan oppilaiden painojen keskiarvo. Niin siinä sitten vuorotellen käytiin puntarilla ja kun muut sen ikäiset pienet ja hoikat tytöt painoivat n.35kg, niin minä tonnikeiju painoin jo 65kg. Voitte arvata, että se ei kauheasti auttanut kavereiden saamisessa eikä muissakaan asioissa, vaan kiusaaminen tietysti yltyi. Voisi luulla, että tuollaiset nöyryytykset unohtaisi ajan kulueessa, mutta ei se niin mene. Syvimpiä arpia kantaa läpi elämän.

Tuosta 65kg:sta painoni vain nousi vuosi vuodelta ja tosiaan huipulla kävin entisen suhteeni aikana, kun kiikuin siellä 100kg:n tietämillä. Vasta 4 vuotta sitten havahduin siihen, että olen oikeasti tosi isokokoinen, kun laiha kaverini piilokettuili asiasta jatkuvasti. Asian myöntäminen itselleen oli vain niin tautisen vaikeata, kun peilissä näin aina vain normaalipainoisen tytön. Miten sitä olikin niin sokea? Yhtenä syksynä kovan urheilemisen ja vähäkalorisen ruokavalion ansiosta laihduin 82 kiloiseksi. Sen painoisena sitten pysyinkin muutaman vuoden, kun taas kerran ajattelin, että olen ihan tarpeeksi "laiha" sellaisenaan. Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa paino alkoi taas hivuttautua pikku hiljaa ylöspäin, mikä ei todellakaan ole mikään ihme kun latkittiin olutta harva se päivä ja käytiin aika usein ulkona syömässä. Niin siinä sitten kävi, että yhtenä kauniina päivänä puntari näytti 89kg, eikä mieskään enää ollut mikään kevytsarjalainen. Siitä aloitettiin sitten karppaus, mikä tuotti pikku hiljaa tuloksia.

Tällä hetkellä mies on noin 30 kiloa kevyempi karppaamisen ansiosta ja minä olen tässä omassa pisteessäni. Laihempana kuin pitkään aikaan, mutta siltikin miellän itseni yhä edelleen aivan älyttömän isoksi. Millähän noita omia ajatuksia voisi sulkea pois tai vaihtaa positiivisiin? Miksi aina näkee itsensä niin negatiivisessa valossa vaikka on monia asioita mistä pitäisi ajatella pelkästään positiivisesti?
Ei auta kuin elää päivä vain ja hetki kerrallansa.

Täällä taas

Olen ollut poissa liian kauan ja pahoittelen sitä syvästi. En millään kehdannut tulla päivittämään kehnoja tuloksiani sillä painoni on jojoillut rankasti nämä kuukaudet lähinnä tunnesyömisten vuoksi. Olen joka kerta luovuttanut sen kertaisen laihdutusyrityksen suhteen jos olen vähänkin repsahtanut. Repsahdukset ovat kestäneet päivästä viikkoon ja tuoneet kiloja takaisin jotka olen sitten taas laihduttanut rankoilla keinoin, mikä on taas johtanut repsahdukseen. Mikä oravanpyörä :/ 

Pahinta aikaa oli varmastikin joulu, kun sisuksiin tuli ahdettua kaikkea perus superhiilarista muonaa. Voin kertoa, että turvotustakin oli sitten sen mukaan eikä se edes lähtenyt muutamassa päivässä niinkuin normaalisti vaan kesti vähän yli viikon. Kun pääsin eroon siitä megaturvotuksesta vannoin jälleen, etten koske enää mihinkään nannaan ennenkö olen alle 70kg. Aloitin tiukan karppaamisen ja urheilin hulluna ja sainkin tuloksia aikaan, mutta sitten maaliskuulla sorruin taas syömään liikaa kaikkea ja liian kauan ja tsadaa tuloksena painoin taas ties mitä (muistaakseni 79kg:n hujakoilla). Sitten jälleen otin itseäni niskasta kiinni ja pääsiäisen vietin tiukasti karpaten ja laihduinkin 74kiloon, kunnes paino alkoi junnaamaan ja lopulta nousi hivenen tiukasta hiilarimäärästä huolimatta ja kabum luovuttaja minussa heräsi ja vetelin naaman täyteen mässyä. Huijjui. Vähän tuon jälkeen aloin taas juoksemaan ja tekemään lihastreenejä, jotka onneksi vähensivät näläntunnetta sekä aloin kirjaamaan syömisiäni kalorilaskuriin. Jonkin ajan kuluttua tuosta paino alkoi junnailemaan kunnes keksin sille syyn: vedän aivan liikaa proteiinia. Tällä hetkellä tilanne on se, että painan kutakuinkin 73kg ja alaspäin ollaan hitaasti menossa. BMI on vihdoin ja viimein pikkasen alle 25, mutta vielä pitäisi pudottaa aika reippaasti kiloja, että nämä kaikki löllöt ympäri kehoa saisivat kyytiä. 

Tuota edellistä kappaletta lukiessa tajusin, että mulla taitaa olla jonkin sortin syömishäiriö, kun tää homma on ollut aina tällaista. Onneksi nyt sentään olen saanut kiinni vähäsen edes laihduttamisesta, mutta samalla pelkään, että olen ajautumassa aivan väärille raiteille. Sillä sen jälkeen kun olen aloittanut kalorilaskurin käytön olen alkanut seurailemaan syömieni hiilareiden lisäksi myös proteiineja ja kaloreita. Toisin sanoen syömiseni alkavat olla aivan retuperällä, koska pelkään jatkuvasti ylittäväni jonkin arvon.  

Tää oli nyt vaan tämmöinen tiivistelmä postaus jo tapahtuneista ja pikkusen tän hetken tunnoista. Jatkan lähipäivinä lisää. Varmasti!